Raha on välttämätön osa nykyajan elämää. Mitä raha on? Mihin tarvitsemme rahaa? Miksi raha on yleisesti hyväksytty? Kuinka kauan rahaa on ollut olemassa?

Rahan tehtävät

Mitä raha on? Nykymääritelmän mukaan raha on tietenkin seteleitä ja kolikoita. Niiden katsotaan olevan rahaa, koska ne ovat likvidejä. Tämä tarkoittaa, että ne ovat yleisesti hyväksyttyjä ja niitä voi milloin tahansa käyttää maksamiseen.

Nykyään on olemassa myös koko joukko muita erittäin likvidejä varallisuuden muotoja, jotka voidaan muuttaa helposti käteisrahaksi ja joita voidaan käyttää maksujen suorittamiseen hyvin pienin kustannuksin. Tällaisia ovat esimerkiksi yön yli ‑talletukset ja eräät muut pankkitalletukset.

Paperirahaa ja pankkitalletuksia ei ole aina ollut olemassa. Siksi raha kannattaakin määritellä yleisemmin. Rahan voidaan ajatella olevan erityinen hyödyke, joka täyttää joitakin perustehtäviä. Sen tehtävänä on toimia varsinkin vaihdon välineenä, arvon säilyttäjänä ja laskentayksikkönä. Raha voidaankin parhaiten määritellä sen käyttötarkoituksen kautta.

Rahan tehtävistä saa hyvän kuvan miettimällä, miten ihmiset kävivät kauppaa ennen kuin rahaa oli olemassa. Koska rahaa ei ollut, ihmisten oli pakko vaihtaa tavaroita tai palveluja suoraan toisiin tavaroihin tai palveluihin vaihtokaupan avulla.

Esimerkki vaihdantataloudesta: Jos esimerkiksi leipuri haluaisi leikkauttaa hiuksensa muutamaa limppua

vastaan, hänen olisi ensin löydettävä parturi, joka olisi valmis ottamaan nuo limput työnsä vastineeksi. Jos parturi sitten tarvitsisikin parin kenkiä, hänen olisi odotettava, kunnes kenkäkauppias haluaisi vaihtaa kenkäparin hiustenleikkuuseen. Sopivan vaihtokumppanin etsiminen, odottaminen sekä tavaran varastointi aiheuttavat vaihdantataloudessa huomattavia kustannuksia.

Raha vaihdon välineenä

Vaihdantatalouteen liittyvien hankaluuksien välttämiseksi voidaan sopia, että jotakin tiettyä esinettä käytetään vaihdon välineenä. Yhdenlaisten esineiden käyttäminen vaihdon välineenä helpottaa merkittävästi koko vaihdantaprosessia, sillä tavaroiden ja palveluiden vaihtaminen ei enää edellytä tarpeiden kohtaamista.

Vaihdon välineenä käytetyiltä esineiltä edellytetään tiettyjä ominaisuuksia. Rahana käytettyjen esineiden tulisi olla helposti kuljetettavissa, kestäviä ja jaettavissa, ja niiden laadun tulisi olla helposti tarkistettavissa. Taloudellisesti ajatellen rahana toimivan esineen pitäisi olla harvinainen, sillä ainoastaan harvinaisella esineellä on positiivista arvoa.

Raha arvon säilyttäjänä

Jos rahana käytetty esine säilyttää arvonsa aikojen kuluessa, sitä voidaan säilyttää pitkiäkin aikoja. Tämä on erityisen hyödyllistä siksi, että näin myynnin ei tarvitse seurata ostoa välittömästi vaan raha täyttää tärkeän tehtävänsä arvon säilyttäjänä. Esineet, jotka säilyttävät arvonsa, toimivat siis paremmin rahana kuin sellaiset, joita käytetään ainoastaan vaihdon välineenä.

Esimerkiksi kukkia tai tomaatteja voitaisiin periaatteessa käyttää vaihdon välineinä. Ne eivät kuitenkaan olisi käytännöllisiä arvon säilyttäjinä, joten käytännössä niitä ei todennäköisesti käytettäisi rahana.

Raha laskentayksikkönä (arvon mittana)

Rahalla on myös tärkeä tehtävä laskentayksikkönä. Vaihdantataloudessa ihmisten pitäisi löytää tarkka suhde, jolla esimerkiksi leipää vaihdetaan hiustenleikkuuseen tai hiustenleikkuuta kenkiin. Tätä suhdetta eli esimerkiksi sitä limppujen lukumäärää, jolla voi ostaa hiustenleikkuun, kutsutaan suhteelliseksi

hinnaksi tai vaihtosuhteeksi.

Mitä suurempi määrä hyödykkeitä vaihdettavana on, sitä vaikeammaksi tulee tiedon kerääminen kaikista mahdollisista vaihtosuhteista. Voimavarat voidaan käyttää tehokkaammin, jos yhtä hyödykkeistä käytetään laskentayksikkönä. Tällöin kaikkien hyödykkeiden arvo voidaan ilmaista kyseisen laskentayksikön avulla.

Jos kaikki hinnat merkitään rahamääräisesti, kaupankäynti helpottuu. Rahamääräisesti voidaan ilmaista hyödykkeiden hintojen lisäksi myös minkä tahansa varallisuuden arvo. Tällöin kaikki tietyn valuuttlueen talouden toimijat laskevat muun muassa kustannukset, hinnat, palkat ja tulot saman rahayksikön avulla. Yhteisesti hyväksytty ja luotettava laskentayksikkö muodostaa vankan perustan hinta- ja kustannuslaskelmille ja lisää siten niiden vertailtavuutta ja luotettavuutta.

Rahan muodot

Aikojen kuluessa rahana on käytetty monenlaisia esineitä. Rahaksi valittiin esineitä, joita voitiin kätevästi ja helposti varastoida, jotka olivat arvokkaita mutta suhteellisen kevyitä, joita oli helppo siirtää ja jotka olivat kestäviä. Koska tällaiset esineet olivat erittäin kysyttyjä ja niitä oli helppo vaihtaa, ne hyväksyttiin rahaksi.

Esineet rahana

Esimerkiksi Amerikan intiaanit käyttivät rahana simpukankuorista tehtyjä helmiä (wampum), Intiassa käytettiin kaurisimpukoita (värikkäitä simpukankuoria), Fidžillä valaan hampaita, Pohjois-Amerikan ensimmäisissä siirtokunnissa tupakkaa, Tyynenmeren Yap-saarella suuria kivikiekkoja ja toisen maailmansodan jälkeisessä Saksassa tupakkaa ja alkoholia.

Metalliraha

Muinaiset yhteiskunnat ottivat metallirahan käyttöön yrittäessään ratkaista ongelmia, joita aiheutui rapistuvien esineiden käyttämisestä rahana. Metallirahaa käytettiin noin vuonna 2000 eKr. Aasiassa, vaikka tuolloin sen painoa ei ilmeisesti ollut vakioitu eivätkä vallanpitäjät olleet vahvistaneet sille arvoa. Kulta- tai hopeakimpaleita ja -harkkoja käytettiin rahana, koska niitä oli helppo kuljettaa, ne eivät rapistuneet ja ne oli jokseenkin helppo jakaa osiin. Ne voitiin lisäksi sulattaa korujen valmistusta varten.

Metallikolikot

Eurooppalaiset kehittivät ensimmäisten joukossa yhdenmukaisia ja arvoltaan taattuja metallikolikoita. Kreikkalaiset ottivat hopeakolikot käyttöön noin vuonna 700 eKr. Ateenalaisessa hopearahassa – drakhmassa – oli tarunomaisen pöllön kuva, joka säilyi kolikoissa lähes 400 vuoden ajan. Kreikkalaisten kolikoiden käyttö yleistyi Aleksanteri Suuren aikana, ja arkeologit ovat löytäneet niitä aina Espanjasta nyky-Intiaan saakka ulottuvalta alueelta.

Roomalaiset, jotka olivat aiemmin käyttäneet rahana hankalia pronssiharkkoja (aes signatum), omaksuivat kreikkalaisten tavan käyttää virallisia kolikoita. Roomalaiset ottivatkin ensimmäisinä käyttöön kahden metallin käyttöön perustuvan rahajärjestelmän, jossa käytettiin sekä hopeista denariusta että kultaista aureusta.

Paperiraha

Kiinalaiset alkoivat käyttää paperirahaa keisari Hien Tsungin aikana noin vuonna 800 jKr. ja käyttivät sitä monen vuosisadan ajan. Tällä paperirahalla ei ollut lainkaan esinearvoa vaan se oli rahaa ainoastaan keisarillisen määräyksen nojalla. Paperirahaa käytettiin Kiinassa laajimmin noin vuonna 1000 jKr. mutta siitä luovuttiin noin vuonna 1500.

Velkasitoumukset

Italian kaupunkivaltiot käyttivät ensimmäisinä velkatodistuksia (eräänlaisia velkasitoumuksia tai vekseleitä) maksuvälineinä. Kauppiaat ottivat velkasitoumuksia mukaansa vähentääkseen vaaraa tulla ryöstetyksi matkojensa aikana. Sitoumuksissa mainittiin velallinen ja velanantaja, vahvistettiin maksupäivä ja ilmoitettiin maksun määrä kultana tai hopeana. Keskiajan pankkiirit alkoivat pian vaihtaa tällaisia sitoumuksia keskenään. Varhaisimmat todisteet tällaisista sopimuksista ovat vuodelta 1156.

Velkasitoumuksia käyttivät pitkään lähinnä italialaiset kauppiaat, ja kahden metallin käyttöön perustuva rahajärjestelmä oli vallalla 1600-luvun 30-vuotiseen sotaan saakka. Sodan aiheuttaman taloudellisen kriisin vuoksi muun muassa Ruotsin kuninkaat alkoivat suosia paperirahaa. Paperirahan ottivat käyttöön myöhemmin Englannin pankki (Bank of England) vuonna 1694 ja Ranskan keskuspankki (Banque Générale de France) vuonna 1716.

Takaukseen perustuvan paperirahan saapuminen Eurooppaan aloitti uuden vaiheen rahan historiassa. Vastuu kunkin maan paperirahajärjestelmän perustamisesta ja säätelystä oli hallituksilla, mutta muutkin julkiset ja yksityiset laitokset kuten keskuspankit ja rahoitusjärjestelmä saivat yhä merkittävämmän aseman kansallisen valuutan menestymisessä.

Kultakanta

Sen jälkeen, kun takaukseen perustuva paperiraha noin 200 vuotta sitten otettiin käyttöön, rahajärjestelmä on käynyt läpi suuren muutoksen. Paperiraha oli ennen – ja on yhä – laillinen maksuväline ainoastaan toimivaltaisen viranomaisen määräyksen nojalla. Kansallisvaltiot pitivät pitkään kultavarantoja keskuspankeissaan varmistaakseen valuuttansa uskottavuuden. Tätä järjestelmää kutsutaan kultakannaksi. Kolikkojen ja seteleiden muodossa olevat valuutat olivat vaihdettavissa kultaan kiinteällä pariteetilla. Iso-Britannia siirtyi ensimmäisenä kultakantaan vuonna 1816.

Ensimmäisen maailmansodan aikana monet maat alkoivat painaa yhä enemmän rahaa rahoittaakseen sodan kustannuksia. Kun rahaa oli liikkeessä yhä enemmän, monet maat kieltäytyivät vaihtamasta rahaa kullaksi, sillä kansalliset kultavarannot eivät enää vastanneet liikkeessä olevan rahan määrää.

Kultaan sidottu valuuttakurssijärjestelmä

Brittiläinen kultakantaan perustuva järjestelmä romahti vuonna 1931, mutta se herätettiin uudelleen henkiin vuonna 1944 Bretton Woodsissa, New Hampshiressa pidetyssä kansainvälisessä konferenssissa. Siellä sovittiin uudistetusta kultakannasta: tärkeimpien talousmahtien kansallisten valuuttojen vaihtokurssit sidottiin dollariin, ja dollari oli muunnettavissa kullaksi kiinteään hintaan, joka oli 35 Yhdysvaltain dollaria unssilta. Keskuspankit olivat valmiita vaihtamaan kansallista valuuttaa dollareiksi ja päinvastoin.

Bretton Woodsin valuuttajärjestelmä romahti vuonna 1971, mistä lähtien tärkeimpien talousmahtien valuutat ovatkin olleet puhtaasti takaukseen perustuvaa rahaa. Useimmat maat ovat lisäksi antaneet valuuttakurssiensa kellua.

Rahan kehitys ei ole pysähtynyt. Nykyään on käytössä erilaisia aineettoman rahan muotoja, kuten ns. sähköinen raha tai sähköiset maksuvälineet, joita alkoi ilmestyä 1990-luvulla. Tällaisella rahalla tavaroita ja palveluita voi ostaa internetistä tai muiden sähköisten viestimien välityksellä. Euroopassa on tällä hetkellä useita korttipohjaisia sähköisen rahan järjestelmiä, joita hoitavat yleensä rahoituslaitokset.

Hintavakauden merkitys

Mitä tarkoittavat hintavakaus, inflaatio ja deflaatio? Miten inflaatiota mitataan? Mitä eroa on nimelliskoroilla ja reaalituotolla? Mitä etua hintavakaudesta on eli miksi keskuspankkien on tärkeää varmistaa, että hinnat pysyvät vakaina?

Mitä on hintavakaus?

Inflaatio ja deflaatio

Inflaatio ja deflaatio ovat tärkeitä talouden ilmiöitä, joilla on haitallisia vaikutuksia talouteen. Inflaatio tarkoittaa tavaroiden ja palvelujen yleistä eli laaja-alaista ja pitkään jatkuvaa hinnannousua. Se johtaa rahan arvon ja siten sen ostovoiman alenemiseen. Deflaatio on inflaation vastakohta eli tilanne, jossa yleinen hintataso yhtäjaksoisesti laskee.'

Hintavakaus vallitsee silloin, kun inflaatiota tai deflaatiota ei ole. Silloin hinnat eivät keskimäärin nouse eivätkä laske vaan pysyvät ajan mittaan vakaina. Absoluuttisen hintavakauden vallitessa voi esimerkiksi 100 eurolla ostaa saman määrän hyödykkeitä kuin vuotta tai paria aikaisemmin.

Yksittäisten hintojen ja yleisen hintatason muutokset

On tärkeää erottaa toisistaan yksittäisten tavaroiden tai palvelujen hinnanmuutokset ja yleisen hintatason muutokset. Yksittäisten hintojen toistuvat muutokset ovat markkinataloudessa tavallisia, vaikka hinnat yleisesti ottaen pysyisivätkin vakaina. Viime vuosien aikana esimerkiksi tietokoneiden ja matkapuhelinten hinnat ovat huomattavasti laskeneet lähinnä tekniikan nopean kehityksen ansiosta, vaikka esimerkiksi öljyn hinta on useina vuosina noussut.

Kaiken kaikkiaan inflaatio on pysynyt useimmissa teollisuusmaissa alhaisena ja vakaana. Yleinen hintavakaus voi siis vallita, vaikka yksittäisissä hinnoissa tapahtuisikin merkittäviä muutoksia,

Inflaation mittaaminen

Mittaamiseen liittyviä kysymyksiä

Miten inflaatiota voidaan mitata? Taloudessa on miljoonia yksittäisiä hintoja. Hinnat ovat alttiita jatkuville muutoksille. Kaikkia yksittäisiä hintoja ei tietenkään voi eikä niitä edes kannata ottaa huomioon, mutta tarkastelua ei silti rajoiteta vain muutamiin hintoihin, sillä ne eivät kenties anna oikeaa kuvaa yleisestä hintatasosta.

Kuluttajahintaindeksi

Useimmat maat mittaavat inflaatiota yksinkertaisesti ja käytännöllisesti ns. kuluttajahintaindeksin avulla. Indeksin laatimista varten kuluttajien ostotottumuksia tutkitaan, jotta voidaan määritellä ne tavarat ja palvelut, joita kuluttajat tyypillisesti taloudessa ostavat ja joiden voidaan sen vuoksi katsoa edustavan keskivertokuluttajan ostoksia.

Tyypillisiä ostoksia ovat kuluttajien jokapäiväisten ostosten (esim. leipä ja hedelmät) lisäksi myös kestokulutushyödykkeet (esim. autot, tietokoneet ja pesukoneet) ja toistuvaissuoritukset (esim. vuokrat).

Kun määritetään tämän ostoslistan hyödykkeiden suhteellinen merkitys kotitalouksien kulutusmenoissa, saadaan aikaan ns. ostoskori. Ostoskorin hyödykkeiden hinnat eri myyntipisteissä tarkistetaan kuukausittain. Tämän jälkeen korin sisällön hintaa vertaillaan eri aikoina ja näin määritetään tilastollinen aikasarja hintaindeksiä varten. Vuotuinen inflaatiovauhti voidaan sitten laskea ilmoittamalla ostoskorin hintojen muutos prosenttiosuutena edellisvuoden vastaavan ostoskorin hinnoista.

Jos kuluttajan ostotottumukset poikkeavat huomattavasti keskimääräisestä kulutuskäyttäytymisestä ja siten ostoskorista, johon indeksi perustuu, hänen elinkustannuksensa saattavat muuttua eri tavalla kuin indeksissä. Indeksillä mitattu inflaatio on vain likimääräinen mittaustulos taloudessa vallitsevasta keskimääräisestä tilanteesta; se ei vastaa yksittäisten kuluttajien kohtaamia hinnanmuutoksia.

Mittausongelmia

Yleisen hintatason muutoksen ilmaiseminen yhdellä luvulla on monestakin syystä vaikeaa. Ensiksikin voidaan todeta, että tietty ostoskori poikkeaa yleensä ennen pitkää yhä enemmän keskiarvokuluttajan ostoksista, koska kuluttajat korvaavat usein kalliimmat hyödykkeet edullisemmilla.

Toisekseen laatumuutoksia on joskus vaikea sisällyttää kuluttajahintaindeksiin. Jos tuotteen laatu ajan mittaan paranee ja myös sen hinta nousee, osa hinnanmuutoksesta johtuu laadun parantumisesta. Esimerkiksi nykyautot eroavat selvästi 1970-luvulla valmistetuista autoista, jotka puolestaan ovat hyvin erilaisia 1950-luvun autoihin verrattuna.

Myös täysin uusien hyödykkeiden sisällyttäminen hintaindeksiin on merkittävä ongelma. Kun esimerkiksi DVD-soittimet tulivat markkinoille, niitä ei voitu välittömästi sisällyttää hintatilastoihin, koska tietoja niiden markkinaosuuksista, pääasiallisista jakelukanavista ja suosituimmista merkeistä ei ollut saatavilla. Jos kuitenkin uusien tuotteiden sisällyttäminen hintaindeksiin viivästyy liikaa, hintaindeksi ei enää anna todellista kuvaa kuluttajien kohtaamista keskimääräisistä hinnanmuutoksista.

Useissa taloustutkimuksissa on havaittu pieni mutta positiivinen mittausharha kansallisissa kuluttajahintaindekseissä. Tämä viittaa siihen, että mitattu alle 1⁄2 prosentin inflaatiovauhti saattaisi todellisuudessa vastata hintavakautta. Euroalueelta (eli niistä EU-maista, jotka ovat ottaneet euron käyttöön) tällaisista mittausharhoista ei ole olemassa tarkkoja arvioita. Mahdollisen mittausharhan voidaan kuitenkin odottaa olevan suhteellisen pieni, sillä yhdenmukaistettu kuluttajahintaindeksi (YKHI) – eli kaikkien euroalueen maiden yhdenmukaistettu kuluttajahintaindeksi – on suhteellisen uusi käsite ja Eurostat, tilastoinnista EU:n tasolla vastaava Euroopan komission elin, on pyrkinyt välttämään YKHIin liittyvää mittausharhaa asettamalla asianmukaiset tilastostandardit.

Nimelliset ja reaaliset muuttujat

Inflaation vallitessa tietyllä rahamäärällä voi ostaa yhä vähemmän hyödykkeitä. Rahan arvo siis alenee eli rahan ostovoima heikkenee. Tähän liittyy tärkeä talouskysymys: ero nimellisten ja reaalisten muuttujien välillä.

Nimellinen muuttuja ilmaistaan kunkin hetken käypinä hintoina. Nämä muuttujat yleensä vaihtelevat hintatason ja siis inflaation mukaan. Toisin sanoen inflaation vaikutuksia ei ole otettu niissä huomioon. Reaaliset muuttujat, kuten reaalitulot tai reaalipalkat, ovat sitä vastoin muuttujia, joissa inflaation vaikutus on poistettu.

Oletetaan esimerkiksi, että voit ostaa nimellishintaan joukkovelkakirjan, jonka maturiteetti (juoksuaika) on yksi vuosi ja jolle maksetaan vuoden lopussa 4 prosentin korko. Jos maksaisit siitä vuoden alussa 100 euroa, saisit vuoden lopussa 104 euroa. Joukkovelkakirjan nimelliskorko on siis 4 prosenttia. Huomaa, että korosta puhuttaessa tarkoitetaan nimelliskorkoa, ellei toisin mainita. Oletetaan nyt, että inflaatio on 1,5 prosenttia. Tämä tarkoittaa, että hyödykekori, joka tänä vuonna maksaa 100 euroa, maksaa ensi vuonna 101,5 euroa. Jos ostat 100 eurolla joukkovelkakirjan, jonka nimelliskorko on 4 prosenttia ja myyt sen vuoden kuluttua, saat 104 euroa. Jos sitten ostat hyödykekorin 101,5 eurolla, sinulle jää 2,5 euroa ylimääräistä. Kun inflaation vaikutus otetaan huomioon, 100 euron arvoinen joukkovelkakirja tuottaa reaalituloa noin 2,5 euroa. Toisin sanoen reaalikorko on noin 2,5 prosenttia. Inflaation oloissa reaalikorko on matalampi kuin nimelliskorko.

Hintavakauden edut

Hintavakaus tukee elintason nousua

Inflaatioon ja deflaatioon liittyy huomattavia ongelmia ja kustannuksia. Hintavakaus ehkäisee tällaisten kustannusten syntymistä ja tuo kaikille kansalaisille merkittävää etua. Hintavakaus tukee taloudellista hyvinvointia esimerkiksi edistämällä työllisyyttä.

...vähentämällä epävarmuutta yleisestä hintakehityksestä ja parantamalla näin

suhteellisten hintojen vertailtavuutta...

Hintavakaus auttaa kuluttajia havaitsemaan hyödykkeiden hinnanmuutokset suhteessa muiden hyödykkeiden hintoihin, sillä yleinen hintataso ei vaihtele niin, että se peittäisi tällaiset muutokset näkyvistä. Jos hinnat pysyvät vakaina, yritykset ja kuluttajat eivät erehdy luulemaan yleisen hintatason muutoksia suhteellisten hintojen muutoksiksi, joten heillä on paremmat valmiudet tehdä kulutus- ja investointipäätöksiä.

Pysyvästi vakaat hinnat auttavat markkinoita ohjaamaan voimavarat taloudellisesti kannattavimpiin kohteisiin. Näin talouden tehokkuus ja siten myös kotitalouksien hyvinvointi lisääntyy.

...pienentämällä korkojen inflaatioriskipreemioita...

Jos lainanantajat uskovat hintavakauden säilyvän tulevaisuudessa, he eivät vaadi lisätuottoa (ns. inflaatioriskipreemiota) kompensoidakseen pitkäaikaisiin nimellisarvoisiin sijoituksiin liittyviä inflaatioriskejä. Koska hintavakaus pienentää inflaatioriskipreemioita ja alentaa siten nimelliskorkoja, se tehostaa voimavarojen kohdentamista pääomamarkkinoilla ja kannustaa sijoittamiseen. Tämä puolestaan edistää työpaikkojen luomista ja lisää yleisemminkin taloudellista hyvinvointia.

...ehkäisemällä tarpeettomia suojaustoimenpiteitä...

Hintavakauden uskottava ylläpitäminen vähentää myös todennäköisyyttä, että yksityishenkilöt ja yritykset siirtäisivät voimavaroja pois tuottavista kohteista suojautuakseen inflaatiolta tai deflaatiolta esimerkiksi sitomalla (indeksoimalla) nimellisarvoisia sopimuksia hintakehitykseen. Koska täydellinen indeksoiminen ei ole mahdollista tai käy liian kalliiksi, nopean inflaation oloissa kerätään herkästi reaaliomaisuutta, joka säilyttää inflaation vallitessa arvonsa paremmin kuin raha tai tietynlainen rahoitusvarallisuus. Reaaliomaisuuden liiallinen varastointi ei kuitenkaan ole tehokasta investoimista vaan jarruttaa talouden ja reaalitulojen kasvua.

... vähentämällä verotus- ja sosiaaliturvajärjestelmistä johtuvia vääristymiä...

Verotus- ja sosiaaliturvajärjestelmät voivat luoda taloudellista käyttäytymistä vääristäviä kannustimia. Inflaatio ja deflaatio pahentavat usein näitä vääristymiä, koska finanssipoliittiset järjestelmät eivät yleensä salli veroasteiden ja sosiaaliturvamaksujen sitomista inflaatiovauhtiin. Esimerkiksi työntekijöille inflaatiokehityksen kompensoimiseksi maksetut palkankorotukset saattavat johtaa työntekijöiden veroprosentin nousuun. Hintavakaus vähentää tällaisia vääristymiä, jotka liittyvät inflaatio- ja deflaatiokehityksen verotus- ja sosiaaliturvajärjestelmiin aiheuttamiin vaikutuksiin.

...kasvattamalla käteisvarojen hallussapidon etuja...

Inflaatio piiloverottaa käteisvarojen hallussapitoa. Toisin sanoen ihmiset, joilla on käteisvaroja, kokevat hintatason noustessa reaalisen rahamääränsä ja siten reaalisen rahoitusvarallisuutensa supistuvan, aivan kuin osa heidän rahoistaan olisi pantu verolle. Niinpä mitä nopeampi odotettu inflaatiovauhti on, sitä vähemmän kotitaloudet haluavat pitää hallussaan käteistä rahaa.

...ehkäisemällä varallisuuden ja tulojen mielivaltaista jakautumista...

Hintavakauden ylläpitäminen ehkäisee huomattavia taloudellisia, yhteiskunnallisia ja poliittisia ongelmia, joita inflaation ja deflaation aikoina syntyy varallisuuden ja tulojen mielivaltaisen jakautumisen vuoksi.

Jos esimerkiksi inflaatio yllättäen kiihtyy, kaikki ne, joilla on nimellisarvoisia saamisia vaikkapa pitkäaikaisten palkkasopimusten, pankkitalletusten tai valtionobligaatioiden muodossa, kokevat

saamistensa reaaliarvon alenevan. Varallisuus siirtyy mielivaltaisella tavalla lainanantajilta (tai säästäjiltä) lainanottajille, koska rahalla, jolla laina lopulta maksetaan takaisin, voi ostaa vähemmän hyödykkeitä kuin lainanottohetkellä oletettiin.

Odottamattoman deflaation tapauksessa ihmiset, joilla on nimellisarvoisia saamisia, saattavat saada voittoa, sillä heidän saamistensa (esim. kiinteät palkat, talletukset) reaaliarvo nousee. Deflaation vallitessa lainanottajat tai velalliset eivät kuitenkaan usein kykene maksamaan velkojaan takaisin ja saattavat jopa joutua vararikkoon. Tällainen tilanne voi vahingoittaa koko yhteiskuntaa ja varsinkin niiden yksityishenkilöiden asemaa, joilla on saamisia tai joiden työnantaja on mennyt konkurssiin.

Inflaatiosta tai deflaatiosta kärsivät yleensä eniten yhteiskunnan heikoimmassa asemassa olevat ryhmät, joilla ei ole riittävästi mahdollisuuksia suojata omaisuuttaan. Vakaat hinnat auttavat siis pitämään yllä sosiaalista yhteenkuuluvuutta ja vakautta. Kuten 1900-luvulla on muutamaan kertaan nähty, nopea inflaatio luo usein yhteiskunnallista ja poliittista epävakautta, koska inflaatiosta kärsivät tuntevat itsensä petetyiksi, jos (odottamaton) inflaatio "verottaa" pois suuren osan heidän säästöistään (ks. esimerkkejä kohdasta 2.3.3.)

... ja vakauttamalla rahoitusjärjestelmää

Inflaation odottamattomien muutosten aiheuttamat äkilliset omaisuuserien uudelleenarvostukset voivat heikentää pankin taseen luotettavuutta. Oletetaan esimerkiksi, että pankki tarjoaa pitkäaikaista ja kiinteäkorkoista lainaa, joka rahoitetaan lyhytaikaisilla määräaikaistalletuksilla. Jos inflaatio yllättäen nopeutuu, omaisuuserien reaaliarvo alenee. Pankki saattaa joutua vakavaraisuusongelmiin. Ylläpitämällä hintavakautta rahapolitiikan avulla voidaan välttää nimellisarvoisten sijoitusten reaaliarvoon kohdistuvat inflaatio- ja deflaatiosokit, ja rahoitusjärjestelmä on siten vakaampi.

Hintavakautta ylläpitämällä keskuspankki tukee laajempia taloudellisia päämääriä

Hintavakautta ylläpitävä keskuspankki edistää merkittävästi laajempia taloudellisia päämääriä kuten elintason nousua, vakaata talouskasvua ja parempia työllisyysnäkymiä. Tätä johtopäätöstä tukevat monia eri maita jja ajanjaksoja koskevat ja monin eri menetelmin laaditut selvitykset, jotka osoittavat, että hitaan inflaation talouksissa reaalikasvu näyttää pitkällä aikavälillä olevan keskimääräistä nopeampaa.

Esimerkki: Hyperinflaatio

Hyperinflaatioksi kutsutaan tilannetta, jossa inflaatio on hyvin nopea ja/tai kiihtyy jatkuvasti riistäytyen lopulta käsistä. Hyperinflaatio on erittäin haitallinen ilmiö, jolla on kauaskantoisia seurauksia yksityishenkilöille ja koko yhteiskunnalle. Vaikka hyperinflaatiolle ei ole olemassa yleisesti hyväksyttyä määritelmää, useimmat taloustieteilijät ovat yhtä mieltä siitä, että hyperinflaatioksi voidaan kuvata tilannetta, jossa kuukausittainen inflaatio on yli 50 prosenttia.

Hyperinflaatiota ja erittäin nopeaa inflaatiota on esiintynyt useamman kerran 1900-luvulla. Seuraavassa on joitakin esimerkkejä maista, joissa vuotuinen inflaatiovauhti on ollut erittäin nopea (inflaatiovauhdit tietyiltä vuosilta):

1922 Saksa 5 000 %

1985 Bolivia yli 10 000 %

1989 Argentiina 3 100 %

1990 Peru 7 500 %

1993 Brasilia 2 100 %

1993 Ukraina 5 000 %.

Kuukausi-inflaation nouseminen 50 prosenttiin merkitsee hintatason nousemista vuodessa yli satakertaiseksi ja kolmen vuoden kuluessa yli 2 000 000-kertaiseksi. Näin nopea inflaatio muodostaa luonnollisesti raskaan taakan yhteiskunnalle. Saksassa ensimmäisen maailmansodan jälkeisellä hyperinflaatiolla, joka oli nopeimmillaan vuonna 1923, oli musertavia taloudellisia, yhteiskunnallisia ja – kuten yleisesti myönnetään – poliittisia seurauksia.

Monet menettivät säästönsä, mikä johti useiden kansalaisten varallisuuden huomattavaan vähenemiseen. Havainto siitä, että hintataso nousi jatkuvasti, sai aikaan noidankehän. Ennakoidessaan hintatason tulevaa nousua ihmiset vaativat luonnollisesti palkankorotuksia. Hintojen nousuodotukset täyttyivätkin, sillä palkankorotukset johtivat korkeampiin tuotantokustannuksiin, jotka puolestaan merkitsivät yhä korkeampia hintoja. Samalla ihmiset alkoivat laittaa rahojaan kiertoon kuluttamalla yhä nopeammin ja nopeammin, jolloin rahan arvo laski entisestään.

Maan hallitus vastasi rahan arvon alenemiseen lisäämällä yhä enemmän nollia paperirahaan, mutta ennen pitkää hinnat riistäytyivät käsistä. Hyperinflaation kustannukset nousivat lopulta sietämättömän suuriksi. Ajan myötä raha menetti täydellisesti asemansa arvon säilyttäjänä, laskentayksikkönä ja vaihdon välineenä. Vaihtokauppa yleistyi, ja virallista paperirahaa alettiin korvata epävirallisilla maksuvälineillä (kuten savukkeilla), jotka eivät menettäneet arvoaan inflaation vuoksi.

Hintakehitykseen vaikuttavat tekijät

Mikä määrää yleisen hintatason? Mitkä tekijät vaikuttavat inflaatioon? Miten keskuspankki pystyy varmistamaan hintavakauden? Mikä on finanssipolitiikan tehtävä? Pitäisikö rahapolitiikassa keskittyä suoraan reaalikasvun lisäämiseen tai työllisyyden vähentämiseen? Toisin sanoen: mitä rahapolitiikalla voidaan ja mitä sillä ei voida saavuttaa?

Mitä rahapolitiikalla voidaan ja mitä sillä ei voida tehdä

Miten rahapolitiikalla voidaan vaikuttaa hintatasoon? Taloustieteilijät puhuvat yleensä välittymisprosessista. Se on prosessi, jonka kautta keskuspankin toimenpiteet välittyvät koko talouteen ja lopulta hintoihin.

Rahapolitiikan vaikutus talouteen voidaan esittää seuraavasti: keskuspankilla, joka ainoana laskee liikkeeseen seteleitä ja tarjoaa pankeille reservejä, on monopoli ns. rahaperustan luomiseen. Monopoliasemansa ansiosta keskuspankki pystyy vaikuttamaan olosuhteisiin

rahamarkkinoilla ja ohjaamaan lyhyitä korkoja.

Lyhyellä aikavälillä keskuspankki voi vaikuttaa reaalitalouden kehitykseen

Keskuspankin päätöksestä johtuva muutos rahamarkkinakoroissa eli lyhyissä koroissa käynnistää useita mekanismeja lähinnä siksi, että muutos vaikuttaa kotitalouksien ja yritysten tekemiin kulutus- ja säästämispäätöksiin.

Jos esimerkiksi muut tekijät pysyvät ennallaan mutta korot nousevat, koronnousu vähentää kotitalouksien ja yritysten halukkuutta ottaa lainaa kulutuksensa tai investointiensa rahoittamiseksi. Korkeampien korkojen vuoksi kotitaloudet myös mieluummin säästävät nykyiset tulonsa kuin kuluttavat ne. Ohjauskorkoihin tehdyt muutokset saattavat lisäksi vaikuttaa lainatarjontaan. Nämä ilmiöt vaikuttavat puolestaan pienellä viipeellä reaalitalouden muuttujien (esim. tuotannon) kehitykseen. (Reaalitaloudella tarkoitetaan tavaroiden ja palvelusten tuotantoa ja käyttöä. Reaalitalouden toimintaa kuvataan kansantalouden tilinpidossa. Vastaavasti rahatalous tarkoittaa rahoituksen tarjontaa ja käyttöä, joita kuvataan rahoitustilinpidossa.)

Pitkällä aikavälillä muutokset rahan tarjonnassa vaikuttavat yleiseen hintatasoon...

Rahapolitiikan välittymiseen talouteen kuuluu monia eri mekanismeja ja talouden toimijoiden toimenpiteitä prosessin eri vaiheissa. Tästä syystä rahapolitiikka vaikuttaa hintakehitykseen yleensä verrattain hitaasti. Pitkällä aikavälillä ja kaikkien talouden sopeutumisprosessien jälkeen muutos keskuspankin tarjoaman rahan määrässä heijastuu ainoastaan yleiseen hintatasoon. Se ei siis aiheuta pysyviä muutoksia reaalitalouden muuttujissa kuten tuotannon määrässä tai työttömyydessä.

...mutta eivät reaaliseen tulotasoon tai työllisyyteen

Hintavakautta uskottavasti ylläpitävällä rahapolitiikalla on merkittävä myönteinen vaikutus hyvinvointiin ja reaalitalouteen. Muussa suhteessa talouden reaalitulot (todelliset tulot) tai työllisyys määräytyvät pitkällä aikavälillä reaalisten tekijöiden pohjalta eikä niitä voida kasvattaa rahapolitiikalla. Näitä työllisyyteen ja reaalituloihin pitkällä aikavälillä selvimmin vaikuttavia tekijöitä ovat teknologia, väestönkasvu ja kaikki talousjärjestelmän institutionaaliset tekijät.

Inflaatio on viime kädessä rahataloudellinen ilmiö

Inflaatio on viime kädessä rahataloudellinen ilmiö. Kuten monet empiiriset tutkimukset ovat osoittaneet, pitkäaikaiseen nopeaan inflaatioon liittyy yleensä rahan määrän voimakas kasvu. Vaikka muut tekijät voivat vaikuttaa lyhyen aikavälin hintakehitykseen, niiden vaikutuksia voidaan pitemmällä aikavälillä

tasoittaa rahapolitiikan keinoin. Tässä mielessä keskuspankit voivat ohjailla pidemmän aikavälin hintatrendejä tai inflaatiota.

Rahan määrä ja korot – miten rahapolitiikalla voidaan vaikuttaa korkoihin?

Keskuspankki voi määrätä lyhyistä nimelliskoroista, joita pankkien on maksettava silloin, kun ne haluavat saada luottoa keskuspankilta. Pankkien on haettava keskuspankilta luottoa silloin, kun ne tarvitsevat seteleitä asiakkailleen ja kun niiden on tehtävä talletuksia keskuspankkiin täyttääkseen vähimmäisvarantovelvoitteensa. Koska yksin keskuspankit voivat laskea liikkeeseen seteleitä (ja tarjota pankeille keskuspankkirahoitusta) eli niillä on monopoli rahaperustan luomiseen, ne voivat määrätä ohjauskorot kuten pankeille annettavien lainojen lyhyet nimelliskorot. Odotukset ohjauskorkojen tulevasta kehityksestä puolestaan vaikuttavat moniin pitempiaikaisiin pankki- ja markkinakorkoihin.

Miten korkomuutokset vaikuttavat kotitalouksien kulutuspäätöksiin ja yritysten investointipäätöksiin?

Yksittäisen kotitalouden näkökulmasta korkeampi reaalikorko lisää säästämisen houkuttelevuutta, sillä säästäminen on tulevan kulutuksen kannalta tuottavampaa. Korkeammat reaalikorot johtavatkin yleensä kulutuksen supistumiseen ja säästöjen lisääntymiseen. Kun muut muuttujat pysyvät ennallaan ja vain reaalikorot nousevat, ne vähentävät yritysten investointeja, koska harvat investointihankkeet tarjoavat riittävän suurta tuottoa kohonneiden pääomakustannusten kattamiseksi.

Koronnousu siis vähentää kotitalouksien kulutushalukkuutta ja yritysten investointeja. Vaikutus yksittäisiin kotitalouksiin ja yrityksiin osoittaa, että rahapolitiikalla aikaansaatu reaalikorkojen nouseminen johtaa nykyisten menojen supistumiseen kansantaloudessa. Tällainen muutos rahapolitiikassa aiheuttaa kokonaiskysynnän supistumista, ja siihen viitataankin usein rahapolitiikan "kiristymisenä".

Tässä prosessissa on ymmärrettävästi viipeitä. Yrityksiltä saattaa hyvin kulua kuukausia uuden investointisuunnitelman käyttöönotossa, ja uusien tuotantolaitosten rakentamista tai erityislaitteiden tilaamista edellyttäviin investointeihin saattaa kulua jopa vuosia. Asuntoinvestoinnit reagoivat nekin korkomuutoksiin viipeellä. Monet kuluttajatkaan eivät muuta kulutussuunnitelmiaan välittömästi korkojen muututtua.

Rahapolitiikan välittymisprosessi vie siis aikaa. Rahapolitiikalla ei sen vuoksi voida kontrolloida tavaroiden ja palvelujen kokonaiskysyntää lyhyellä aikavälillä. Toisin sanoen rahapolitiikan muutoksen vaikuttaa talouteen huomattavalla viipeellä.

Hintakehitykseen lyhyellä aikavälillä vaikuttavat tekijät

Muutokset, jotka saavat kuluttajat lisäämään kulutustaan tai yritykset vähentämään tuotantoaan, voivat aiheuttaa inflaatiopaineita. Ensimmäistä tapausta, jossa kysynnän kasvu aiheuttaa inflaatiota, kutsutaan kysyntäinflaatioksi. Toista tapausta, jossa kustannusten lisääntyminen supistavaa tarjontaa ja aiheuttaa siten inflaatiota, kutsutaan usein kustannusinflaatioksi. Kokonaiskysynnän supistuessa tai kokonaistarjonnan kasvaessa päädytään vastakkaiseen ilmiöön eli syntyy deflaatiopaineita.

Rahapolitiikan on usein reagoitava tällaisissa tilanteissa hintavakauden ylläpitämiseksi. Inflaatiopaineiden ilmetessä keskuspankki yleensä nostaa (reaali)korkoja, jotta paineet eivät aiheuttaisi pysyvämpää poikkeamaa hintavakauden tavoitteesta.

Inflaatio-odotusten rooli

Palkkaneuvotteluissa ja yritysten hinnoittelussa otetaan usein huomioon se, millä tasolla inflaatio saattaa olla lähitulevaisuudessa, esimerkiksi seuraavan vuoden kuluessa. Inflaatio-odotukset ovat tärkeitä palkkasopimusten kannalta, sillä tulevat hinnannousut pienentävät sitä tavaroiden ja palvelujen määrää,

jonka tietyllä nimellispalkalla voi ostaa.

Jos inflaation siis odotetaan olevan nopeaa, työntekijät voivat vaatia palkkaneuvotteluissa korkeampia nimellispalkkojen korotuksia. Jos palkkasopimukset perustuvat tällaisiin odotuksiin, yritysten kustannukset lisääntyvät ja ne saatetaan siirtää asiakkaiden maksettaviksi korkeampina hintoina. Samoin saattaa tapahtua yritysten asettaessa hintojaan.

Kun ihmiset odottavat hintojen nousevan tulevaisuudessa, he saattavat omilla toimillaan nopeuttaa inflaatiota välittömästi. Tästäkin syystä rahapolitiikan on oltava uskottavaa hintavakauden ylläpitämistavoitteessaan – vakiinnuttaakseen pitemmän aikavälin inflaatio-odotukset hintavakauden mukaisiksi.

Hintakehitykseen pitemmällä aikavälillä vaikuttavat tekijät

Rahapolitiikan muutosten vaikutukset näkyvät hinnoissa noin 1–3 vuoden viipeellä. Tämä merkitsee, ettei rahapolitiikalla voida estää odottamattomia reaalitalouden kehityssuuntauksia tai sokkeja vaikuttamasta lyhytaikaisesti inflaatioon. Rahapolitiikalla voidaan kuitenkin ohjailla pitemmän aikavälin hintakehitystä ja siten myös inflaation trendiä eli hintatason muutosta, kun talous on täysin sopeutunut lyhyen aikavälin häiriöihin.

Pitemmällä aikavälillä rahapoliittiset toimenpiteet määräävät, annetaanko inflaation kiihtyä vai pidetäänkö se hitaana. Toisin sanoen keskuspankki, joka valvoo rahan tarjontaa ja lyhyitä korkoja, valvoo viime kädessä myös pitemmän aikavälin inflaatiokehitystä. Jos keskuspankki pitää lyhyet korot liian alhaisina ja lisää rahan tarjontaa liian paljon, lopulta myös hintataso nousee.

EKP:n (eurojärjestelmän) rahapolitiikka

Milloin EMU syntyi? Mikä elin vastaa euroalueen yhteisestä rahapolitiikasta? Mikä on eurojärjestelmän tavoite? Miten eurojärjestelmä pyrkii hoitamaan sille asetettuja

tehtäviä.

2.1. Lyhyt katsaus historiaan

Talous- ja rahaliiton kolme vaihetta

Ajatus Euroopasta, jolla on yhteinen, yhtenäinen ja vakaa valuuttajärjestelmä, syntyi jo kauan sitten. Talous- ja rahaliittoa suunniteltiin 1970-luvun alussa, mutta yritys epäonnistui. Ratkaiseva askel yhdentymisprosessissa otettiin kesäkuussa 1988, jolloin Eurooppa-neuvosto hyväksyi talous- ja rahaliiton asteittaisen toteuttamisen. Euroopan komission silloisen puheenjohtajan Jacques Delorsin johtamalle komitealle annettiin tehtäväksi ehdottaa konkreettisia vaiheita, joiden kautta rahaliittoon edettäisiin. Komitean työn tuloksena syntyi huhtikuussa 1989 niin kutsuttu Delorsin raportti, jossa esitettiin etenemistä talous- ja rahaliittoon (EMUun) kolmen erillisen vaiheen kautta.

EMUn ensimmäinen vaihe

Eurooppa-neuvosto päätti kesäkuussa 1989, että EMUn ensimmäinen vaihe alkaisi 1.7.1990. Jotta EMUn toisen ja kolmannen vaiheen edellyttämä institutionaalinen rakenne voitiin luoda, Euroopan yhteisön perustamissopimusta (eli niin kutsuttua Rooman sopimusta) oli muutettava. Neuvottelut johtivat sopimukseen Euroopan unionista. Sopimus hyväksyttiin joulukuussa 1991 ja allekirjoitettiin Maastrichtissa 7.2.1992. Ratifiointi kuitenkin viivästyi, ja sopimus tuli voimaan vasta 1.11.1993.

EMUn toinen vaihe – EMI ja EKP perustetaan

EMUn toinen vaihe alkoi 1.1.1994, kun Euroopan rahapoliittinen instituutti (EMI) perustettiin. EMIn kaksi päätehtävää olivat ensinnäkin lujittaa keskuspankkien välistä yhteistyötä ja rahapolitiikan yhteensovittamista ja toiseksi hoitaa tarpeelliset valmistelut Euroopan keskuspankkijärjestelmän (EKPJ) perustamiseksi sekä yhteisen rahapolitiikan harjoittamiseksi ja yhteisen rahan luomiseksi EMUn kolmannessa vaiheessa.

Joulukuussa 1995 Madridissa kokoontunut Eurooppa-neuvosto hyväksyi kolmannen vaiheen alussa käyttöön otettavalle Euroopan rahayksikölle nimen "euro" ja vahvisti, että EMUn kolmas vaihe alkaisi 1.1.1999. Euroon siirtymisen aikataulu julkistettiin hyvissä ajoin. Samassa yhteydessä Joulukuussa 1996 EMI toimitti Eurooppa-neuvostolle myös lopullisen suunnitelman 1.1.2002 liikkeeseen laskettavien eurosetelien ulkoasuksi, ja suunnitelma julkaistiin pian sen jälkeen.

Kesäkuussa 1997 Eurooppa-neuvosto hyväksyi vakaus- ja kasvusopimuksen. Sopimuksella täydennettiin ja selkeytettiin perustamissopimuksen EMUa koskevia määräyksiä, ja sen tarkoituksena oli varmistaa budjettipolitiikan kurinalaisuus EMUssa.

Valtion- tai hallitusten päämiesten kokoonpanossa kokoontunut EU:n neuvosto päätti 2.5.1998, että 11 EU:n jäsenvaltiota (Belgia, Saksa, Espanja, Ranska, Irlanti, Italia, Luxemburg, Alankomaat, Itävalta, Portugali ja Suomi) täytti edellytykset yhteisen rahan käyttöönottamiseksi 1.1.1999. Rahaliittoon osallistuvien 11 jäsenvaltion hallitukset nimittivät virallisesti 25.5.1998 EKP:lle pääjohtajan, varapääjohtajan ja EKP:n johtokunnan neljä muuta jäsentä. Nimitykset tulivat voimaan 1.6.1998, jolloin EKP perustettiin. Näin EMIn tehtävä oli suoritettu. EKP käytti loppuvuoden 1998 järjestelmien ja menettelyjen lopulliseen testaamiseen.

EMUn kolmas vaihe – valuuttakurssit kiinnitetään peruuttamattomasti

EMUn kolmas ja viimeinen vaihe alkoi rahaliittoon alkuvaiheessa osallistuneiden 11 jäsenvaltion valuuttakurssien peruuttamattomasta kiinnittämisestä 1.1.1999, jolloin EKP otti vastuulleen yhteisen rahapolitiikan harjoittamisen. Kreikka tuli mukaan 12. valtiona 1.1.2001. Rahaliittoon osallistuvien jäsenvaltioiden määrä kasvoi 13:een 1.1.2007, kun Slovenia siirtyi EMUn kolmanteen vaiheeseen.

Lähentymiskriteerit

Euron käyttöönoton edellytykset on määritelty perustamissopimuksessa sekä perustamissopimuksen liitteenä olevassa pöytäkirjassa. Jäsenvaltioiden "kestävän lähentymisen korkeaa tasoa" arvioidaan neljän lähentymiskriteerin perusteella. Nämä kriteerit ovat hintavakaus, vakaa julkisen talouden rahoitusasema, valuuttakurssin vakaus ja pitkien korkojen lähentyminen.

Näiden taloutta koskevien edellytysten lisäksi lähentymiskriteereissä vaaditaan myös oikeudellista lähentymistä sen varmistamiseksi, että kansalliset lait, esimerkiksi kansallisten keskuspankkien perussäännöt, ovat yhdenmukaisia sekä perustamissopimuksen että EKPJ:n ja EKP:n perussäännön kanssa.

EKP:n ja komission on annettava Euroopan unionin neuvostolle raportteja talous- ja rahaliittoon pyrkivien jäsenvaltioiden edistymisestä vähintään kerran kahdessa vuodessa tai jäsenvaltion pyynnöstä. Valtion- tai hallitusten päämiesten kokoonpanossa kokoontuva neuvosto voi EKP:n ja komission raporttien perusteella ja komission ehdotuksesta sekä parlamenttia kuultuaan päättää jäsenvaltion täyttäneen kriteeritja sallia sen liittyä euroalueeseen.

Institutionaalinen rakenne

Euroopan keskuspankkijärjestelmä

EKP perustettiin 1.6.1998, ja se on maailman nuorimpia keskuspankkeja. Se on kuitenkin perinyt kaikkien euroalueen kansallisten keskuspankkien uskottavuuden ja asiantuntemuksen. Kansalliset keskuspankit harjoittavat euroalueen vakauteen tähtäävää rahapolitiikkaa yhdessä EKP:n kanssa.

EKP:n ja Euroopan keskuspankkijärjestelmän (EKPJ) oikeudellinen perusta on Euroopan yhteisön perustamissopimus. EKPJ koostuu EKP:stä ja kaikkien EU:n jäsenvaltioiden kansallisista keskuspankeista (1.1.2007 alkaen jäsenvaltioiden määrä on ollut 27).

EKPJ:n mandaatti (toimivalta)

EKPJ:n ensisijaisena tavoitteena on ylläpitää hintatason vakautta. Lisäksi EKPJ tukee yhteisön yleistä talouspolitiikkaa huolehtien kuitenkin, että hintatason vakaus ei vaarannu. Yhteisön tavoitteita ovat mm. työllisyyden edistäminen, kestävä ja inflaatiota kiihdyttämätön talouskasvu, hyvä kilpailukyky ja talouksien lähentyminen.

EKPJ:n tavoitteet asetetaan siis perustamissopimuksessa selkeään arvojärjestykseen, ja ensisijaisena tavoitteena on hintavakaus.

Eurojärjestelmä

Euroalueen 13 kansallista keskuspankkia ja EKP muodostavat yhdessä eurojärjestelmän. Siihen asti kun kaikki EU:n jäsenvaltiot ovat ottaneet käyttöön euron, on eurojärjestelmän ja EKPJ:n välillä selkeä ero.

Niiden EU:n jäsenvaltioiden keskuspankit, jotka eivät vielä ole ottaneet käyttöön euroa, eivät osallistu euroalueen yhteistä rahapolitiikkaa koskevaan päätöksentekoon. Näitä maita ovat "vanhoista" EU:n jäsenvaltioista Tanska, Ruotsi ja Iso-Britannia, EU:hun 1.5.2004 liittyneistä kymmenestä maasta yhdeksän eli Kypros, Tšekki, Viro, Unkari, Latvia, Liettua, Malta, Puola ja Slovakia sekä EU:hun 1.1.2007 liittyneet Bulgaria ja Romania.

Nämä maat myös pitävät kansalliset rahansa ja harjoittavat omaa rahapolitiikkaa. EU:n jäsenvaltioina ne voivat ottaa euron käyttöön myöhemmin, mutta tämä on mahdollista vasta sitten, kun ne ovat täyttäneet lähentymiskriteerit. Slovenia otti euron käyttöön 1.1.2007 täytettyään lähentymiskriteerit.

Eurojärjestelmän perustehtävät

Eurojärjestelmän perustehtäviä ovat

• euroalueen rahapolitiikan määritteleminen ja toteuttaminen

• valuuttamarkkinaoperaatioiden suorittaminen ja euroalueen maiden valuuttavarantojen hallussapito ja hoito

• maksujärjestelmien moitteettoman toiminnan edistäminen.

Eurojärjestelmän muita tehtäviä ovat

• seteleiden liikkeeseen laskemisen hyväksyminen ja seteleiden liikkeeseen laskeminen euroalueella

• lausuntojen antaminen yhteisön säädösluonnoksista sekä kansallisista säädösluonnoksista

• tilastotietojen kerääminen joko kansallisilta viranomaisilta tai suoraan taloudellisilta toimijoilta kuten rahoituslaitoksilta

• luottolaitosten toiminnan ja rahoitusjärjestelmän vakautta valvovien toimivaltaisten viranomaisten tukeminen.

EKP:n neuvosto

EKP:n ylin päätöksentekoelin on EKP:n neuvosto. Sen muodostavat johtokunnan kuusi jäsentä sekä euroalueen kansallisten keskuspankkien pääjohtajat (13 vuonna 2007). Puheenjohtajana sekä EKP:n neuvostossa että johtokunnassa toimii EKP:n pääjohtaja.

EKP:n neuvoston päätehtävänä on määritellä euroalueen rahapolitiikka. Sillä on erityisesti valtuudet määrätä koroista, joilla luottolaitokset voivat saada likviditeettiä (rahaa) eurojärjestelmältä. EKP:n neuvosto vaikuttaa näin epäsuorasti myös korkoihin, joita luottolaitokset perivät laina-asiakkailtaan ja korkoihin, joita maksetaan säästäjien talletuksille.

Johtokunta

EKP:n johtokunta koostuu EKP:n pääjohtajasta ja varapääjohtajasta sekä neljästä muusta jäsenestä. Kaikki jäsenet nimitetään euroalueen maiden valtionpäämiesten tai hallitusten päämiesten yhteisellä sopimuksella. Johtokunta vastaa EKP:n neuvoston määrittelemän rahapolitiikan toteuttamisesta ja antaa kansallisille keskuspankeille tarvittavat ohjeet. Se myös valmistelee EKP:n neuvoston kokoukset ja hoitaa EKP:n juoksevia tehtäviä.

Yleisneuvosto

EKP:n kolmas päätöksentekoelin on yleisneuvosto. Yleisneuvoston muodostavat EKP:n pääjohtaja ja varapääjohtaja sekä EU:n kaikkien 27 jäsenvaltion kansallisten keskuspankkien pääjohtajat. Yleisneuvostolla ei ole vastuuta euroalueen rahapoliittisista päätöksistä. Se auttaa koordinoimaan niiden jäsenvaltioiden rahapolitiikkaa, jotka eivät vielä ole ottaneet käyttöön euroa, ja osallistuu euroalueen mahdollisen laajenemisen valmisteluihin.

Riippumattomuus

On perusteltua, että hintavakauden ylläpitämisestä vastaa riippumaton keskuspankki, johon mahdolliset poliittiset paineet eivät vaikuta. Euroopan yhteisön perustamissopimuksen mukaisesti eurojärjestelmälle on annettu täysi riippumattomuus tehtäviensä hoitamisessa.

EKP, eurojärjestelmään kuuluvat kansalliset keskuspankit ja niiden päätöksentekoelinten jäsenet eivät saa pyytää eivätkä ottaa vastaan ohjeita miltään ulkopuoliselta taholta. Yhteisön toimielinten ja elinten sekä jäsenvaltioiden hallitusten on kunnioitettava tätä periaatetta ja pidätyttävä yrityksistä vaikuttaa EKP:n tai kansallisten keskuspankkien päätöksentekoelinten jäseniin.

Eurojärjestelmä ei myöskään saa myöntää luottoja yhteisön toimielimille tai elimille eikä kansallisille julkisyhteisöille. Tämäkin suojelee osaltaan EKP:tä poliittisilta vaikutusyrityksiltä. Eurojärjestelmällä on tarvittava toimivalta ja välineet tehokkaan rahapolitiikan harjoittamiseksi. EKP:n päätöksentekoelinten jäsenillä on pitkät toimikaudet. Erottaminen on mahdollista vain, jos henkilö on syyllistynyt vakavaan rikkomukseen tai ei pysty hoitamaan tehtäväänsä. EKP:llä on oma, Euroopan yhteisön talousarviosta erillinen budjetti. Näin yhteisön taloudelliset edut eivät pääse vaikuttamaan EKP:n hallintoon.

EKP:n pääoma

EKP:n pääoma ei ole peräisin Euroopan yhteisöltä, vaan sen ovat merkinneet ja maksaneet kansalliset keskuspankit. Jäsenvaltion osuus Euroopan unionin bruttokansantuotteesta ja väkiluvusta ratkaisee sen kansallisen keskuspankin osuuden pääomasta.

EKP:n rahapolitiikan strategia

Rahapoliittinen mandaatti ja tehtävä

Euroopan yhteisön perustamissopimuksessa annetaan EKP:n ensisijaiseksi tavoitteeksi hintavakauden ylläpitäminen euroalueella. EKP:n neuvoston on vaikutettava rahamarkkinatilanteeseen ja sitä kautta lyhyisiin korkoihin niin, että hintavakauden säilyminen keskipitkällä aikavälillä voidaan varmistaa. (Keskipitkä aikaväli on noin 2–5 vuotta).

Rahapolitiikan tulee ankkuroida inflaatio-odotukset tiukasti...

Rahapolitiikka on merkittävästi tehokkaampaa, jos inflaatio-odotukset pystytään ankkuroimaan tiukasti. Keskuspankeilla tulisi siksi olla selkeät tavoitteet ja niiden tulisi harjoittaa rahapolitiikkaa johdonmukaisella ja systemaattisella tavalla. Lisäksi keskuspankkien viestinnän tulisi olla avointa ja selkeää. Näillä seikoilla on suuri merkitys keskuspankin uskottavuuden kannalta, ja uskottavuus on välttämätön edellytys sille, että taloudellisten toimijoiden odotuksia pystytään ohjailemaan.

... rahapolitiikan tulee olla ennakoivaa...

Koska rahapolitiikan välittymisessä on viipeitä, nyt tehdyt muutokset vaikuttavat hintatasoon vasta muutaman vuosineljänneksen tai muutaman vuoden kuluttua. Tästä syystä keskuspankkien on selvitettävä, millaisella rahapolitiikalla päästään tilanteeseen, jossa hintavakaus säilyy tulevaisuudessa rahapolitiikan välityttyä viipeellä. Siten rahapolitiikan on oltava ennakoivaa.

...rahapolitiikkaa tulee harjoittaa keskipitkällä aikavälillä...

Välittymisviipeiden takia rahapolitiikan avulla ei pystytä torjumaan hintatasoon lyhyellä aikavälillä kohdistuvia odottamattomia häiriöitä (esimerkiksi raaka-aineiden maailmanmarkkinahintojen tai välillisten verojen muutoksista johtuvat häiriöt). Tästä syystä inflaatiovauhti väistämättä vaihtelee jonkin verran lyhyellä aikavälillä. Rahapolitiikan välittymismekanismin monimutkaisuudesta seuraa lisäksi, että rahapolitiikan ja taloudellisten sokkien vaikutuksiin liittyy aina paljon epävarmuutta. Rahapoliittiset päätökset tulisikin tehdä keskipitkän aikavälin näkökulmasta, jolloin vältetään yliaktiivisuus ja tarpeettomien heilahtelujen syntyminen reaalitalouteen. Keskipitkä aikaväli on noin 2–5 vuotta.

... ja rahapolitiikan tulee perustua laajaan analyysiin

Keskuspankkina EKP joutuu ottamaan huomioon, että mm. talouden indikaattoreiden luotettavuuteen, euroalueen talouden rakenteeseen ja rahapolitiikan välittymismekanismiin liittyy huomattavaa epävarmuutta. Hyvä rahapolitiikka perustuu siis laajaan analyysiin, jossa otetaan huomioon kaikki asiaankuuluvat tiedot talouskehityksen taustalla vaikuttavien tekijöiden ymmärtämiseksi. Siinä ei voida luottaa vain johonkin tiettyyn joukkoon indikaattoreita tai johonkin tiettyyn taloudetta kuvaavaan malliin.

Strategian merkitys: kattava perusta rahapolitiikan harjoittamiselle

EKP:n neuvosto on ottanut käyttöön ja julkistanut rahapolitiikan strategian, jolla varmistetaan, että rahapoliittiset päätökset tehdään johdonmukaisella ja systemaattisella tavalla. EKP:n rahapolitiikan strategiaan on sisällytetty edellä mainitut yleisperiaatteet keskuspankin kohtaamien haasteiden kohtaamisessa. Strategia on tarkoitettu kattavaksi perustaksi, joka ohjaa päätöksiä tarkoituksenmukaisista lyhyistä koroista ja sitä, miten päätöksistä tiedotetaan.

EKP:n rahapolitiikan strategian keskeiset osatekijät

EKP:n rahapolitiikan strategian ensimmäinen osatekijä on hintavakauden kvantitatiivinen määritelmä. Strategian avulla pyritään myös varmistamaan, että EKP:n neuvosto ottaa huomioon kaikki tarvittavat tiedot ja analyysit, jotta rahapoliittisilla päätöksillä voidaan ylläpitää hintavakautta keskipitkällä aikavälillä (2–5 vuotta). Luvun seuraavissa osissa tarkastellaan näitä osatekijöitä yksityiskohtaisesti.

Hintavakauden määritelmä numeroina

EKP on antanut hintavakaudelle kvantitatiivisen määritelmän

EU:n perustamissopimuksessa ei määritellä, mitä hintavakaudella tarkkaan ottaen tarkoitetaan. Täsmentääkseen tavoitteen EKP:n neuvosto antoi vuonna 1998 hintavakaudelle kvantitatiivisen määritelmän. Hintavakaus määritellään euroalueen yhdenmukaistetun kuluttajahintaindeksin alle 2 prosentin vuotuiseksi nousuksi, ja siihen pyritään keskipitkällä aikavälillä. Vuonna 2003 EKP:n neuvosto selvensi, että se pyrkii säilyttämään inflaatiovauhdin alle 2 prosentissa mutta kuitenkin lähellä kahta prosenttia keskipitkällä aikavälillä. (Keskipitkä aikaväli on noin 2–5 vuotta.)

Määritelmä sekä ankkuroi inflaatio-odotukset että lisää EKP:n avoimuutta ja edistää sen tilivelvollisuuden toteutumista

Määritelmä tekee rahapolitiikan ohjausjärjestelmästä ymmärrettävämmän selventämällä, miten EKP:n neuvosto tulkitsee sille perustamissopimuksessa määrättyä tavoitetta. Toisekseen hintavakauden määritelmä antaa selkeän vertailukohdan, jonka avulla suuri yleisö voi mitata EKP:n onnistumista tehtävässään. Hintakehityksen poiketessa hintavakauden määritelmän mukaisesta hintakehityksestä EKP:n olisi pystyttävä selittämään, mistä poikkeama johtuu, sekä selostamaan, miten se aikoo saavuttaa hintavakauden uudelleen kohtuullisessa ajassa. Lisäksi suuri yleisö voi määritelmän perusteella muodostaa omat odotuksensa tulevasta hintakehityksestä.

Määritelmässä tarkastellaan euroaluetta kokonaisuutena

EKP:n mandaatti kattaa koko euroalueen. Yhteistä rahapolitiikkaa koskevien päätösten tavoitteena on siis hintavakaus euroalueella kokonaisuutena, sillä rahapolitiikalla voidaan rahaliitossa ohjata ainoastaan alueen rahamarkkinakorkojen keskimääräistä korkotasoa. Rahapolitiikalla ei voida asettaa erilaisia korkoja euroalueen eri osille.

Yhdenmukaistettu kuluttajahintaindeksi YKHI

Määritelmässä on valittu tietty hintaindeksi – euroalueen yhdenmukaistettu hintaindeksiksi YKHI – jonka mukaan arvioidaan, onko hintavakaus saavutettu. YKHI-indeksit julkaisee Euroopan unionin tilastotoimisto Eurostat. Indeksi on yhdenmukaistettu euroalueen eri maissa, jotta hintakehitystä voidaan arvioida yhtäläisin perustein.

Miksi inflaatiovauhti pyritään pitämään alle 2 prosentissa mutta kuitenkin lähellä kahta prosenttia?

Hintavakauden määritelmässä puhutaan YKHIn alle kahden prosentin noususta. Näin tehdään selväksi,

että niin kahta prosenttia nopeampi inflaatiovauhti kuin deflaatiokin (hintatason lasku) ovat ristiriidassa hintavakauden määritelmän kanssa. EKP:n selkeästi ilmaisema tavoite pyrkiä pitämään inflaatiovauhti alle 2 prosentissa mutta kuitenkin lähellä kahta prosenttia kertoo sen sitoumuksesta tarjota riittävä turvamarginaali deflaatioriskejä vastaan.

Keskipitkän aikavälin lähestymistapa

Eräs olennainen osa EKP:n rahapolitiikkaa on, että hintavakauden tavoitteeseen pyritään "keskipitkällä aikavälillä". (Keskipitkä aikaväli rahapolitiikassa on noin 2–5 vuotta.) Tämä heijastaa laajaa yksimielisyyttä siitä, että rahapolitiikalla ei voi eikä sillä pidäkään pyrkiä hintakehityksen tai inflaation hienosäätöön vain muutamien viikkojen tai kuukausien pituisella lyhyellä aikavälillä. Rahapolitiikan muutokset vaikuttavat hintoihin vasta viipeellä, eikä mahdollisen vaikutuksen voimakkuudesta ole varmuutta. Rahapolitiikalla ei siis pystytä torjumaan kaikkia hintatasoon kohdistuvia odottamattomia häiriöitä. Inflaatio vaihtelee sen vuoksi väistämättä jonkin verran lyhyellä aikavälillä.

EKP:n rahapolitiikan strategian kaksi pilaria

EKP tutkii hintavakauteen kohdistuvia riskejä kahdesta analyyttisestä näkökulmasta, joita kutsutaan myös kahdeksi pilariksi.

Rakenne perustuu kahteen analyyttiseen näkökulmaan…

Rahapoliittiset päätökset perustuvat hintavakauteen kohdistuvien riskien kattavaan analyysiin. Analyysissä käytetään kahta toisiaan täydentävää näkökulmaa.

Ensimmäisen näkökulman tarkoituksena on arvioida hintakehitykseen lyhyellä ja keskipitkällä aikavälillä vaikuttavia tekijöitä. Siinä keskitytään reaaliseen talouskehitykseen ja rahoitusoloihin. EKP kutsuu tätä näkökulmaa taloudelliseksi analyysiksi.

Toisesta näkökulmasta käytetään nimitystä rahatalouden analyysi. Se tuo arviointiin keskipitkän ja pitkän aikavälin näkökulman ja on vertailukohde taloudellisesta analyysistä saaduille tiedoille, joilla voi olla vaikutusta rahapolitiikkaan.

...joilla varmistetaan, että kaikki tärkeät tiedot otetaan huomioon

Tällä rakenteella halutaan varmistaa, että kaikki tärkeä tieto otetaan huomioon. Jako kahteen eri analyysiin kertoo suurelle yleisölle analyysin monimuotoisuudesta ja varmistaa useita analyyttisia lähestymistapoja hyödyntävän luotettavan päätöksenteon.

Avoimuus ja tilintekovelvollisuus

Perustamissopimuksessa määrätyt raportointivelvollisuudet

Säilyttääkseen uskottavuutensa itsenäisen keskuspankin on oltava avoin ja perusteltava päätöksensä selkeästi. Sen pitää myös olla tilintekovelvollinen demokraattisille instituutioille. Euroopan yhteisön perustamissopimuksessa on asetettu EKP:lle täsmälliset raportointivaatimukset.

EKP:n on laadittava vuosikertomus toiminnastaan ja sekä edellisen että kuluvan vuoden rahapolitiikasta ja esitettävä se Euroopan parlamentille, EU:n neuvostolle, Euroopan komissiolle ja Eurooppaneuvostolle. Euroopan parlamentti voi käydä yleiskeskustelun EKP:n vuosikertomuksesta.

EKP:n pääjohtaja ja muut johtokunnan jäsenet voivat Euroopan parlamentin pyynnöstä tai omasta aloitteestaan esittää näkemyksiään Euroopan parlamentin toimivaltaisille valiokunnille. Näin tapahtuu yleensä neljännesvuosittain. EKP:n on lisäksi julkaistava vähintään neljännesvuosittain raportteja EKPJ:n toiminnasta sekä viikoittain eurojärjestelmän tase, joka on yleiskatsaus edellisen viikon aikana suoritettuihin rahapoliittisiin operaatioihin ja rahoitustoimiin.

EKP:n viestintä

EKP on sitoutunut ylittämään perustamissopimuksen raportointivaatimukset. EKP:n pääjohtaja mm. kertoo EKP:n neuvoston päätösten taustoista heti lehdistötilaisuudessa, joka pidetään joka kuukausi EKP:n neuvoston korkokokouksen jälkeen. Yksityiskohtaisempia tietoja EKP:n neuvoston näkemyksistä voi lukea EKP:n Kuukausikatsauksesta.

Eurojärjestelmän rahapolitiikan ohjausjärjestelmä

Ohjausjärjestelmä

EKP:n neuvosto päättää EKP:n (eurojärjestelmän) ohjauskoroista. Ohjauskorot välittyvät yrityksille ja kuluttajille pankkijärjestelmän kautta. Kun EKP muuttaa ehtoja, joilla se myöntää pankeille luottoja tai ottaa niiltä luottoa, on todennäköistä, että myös pankkien asiakkailleen (eli yrityksille ja kuluttajille) ilmoittamat ehdot muuttuvat.

Tärkeimmät välineet

Euroalueen pankkijärjestelmä tarvitsee likviditeettiä, osittain koska se tarvitsee seteleitä ja osittain koska EKP edellyttää, että pankit pitävät vähimmäisvarantoja tileillä kansallisissa keskuspankeissa. Tässä pankkijärjestelmä on riippuvainen eurojärjestelmältä saatavasta rahoituksesta.

Eurojärjestelmän rahapolitiikan ohjausjärjestelmä koostuu kolmesta tärkeästä osatekijästä. Ensinnäkin EKP tarjoaa pankeille keskuspankkirahoitusta avomarkkinaoperaatioissa. Näiden operaatioiden korolla se ohjaa rahamarkkinakorkoja.

Toisekseen se tarjoaa pankeille yön yli ‑maksuvalmiusluottoa ja talletusmahdollisuutta maksuvalmiusjärjestelmässä. Järjestelmä on pankkien käytettävissä tarvittaessa. Kolmanneksi varantovelvoitteet lisäävät pankkien likviditeettitarvetta.

Avomarkkinaoperaatiot

Yksi ohjausjärjestelmän kolmesta tärkeästä osatekijästä ovat avomarkkinaoperaatiot, jotka toteutetaan hajautetusti. EKP koordinoi operaatiot, mutta niihin liittyvät toimet toteutetaan kansallisissa keskuspankeissa.

Viikoittaiset perusrahoitusoperaatiot ovat avainasemassa EKP:n rahapolitiikan toteuttamisessa. Näitä operaatioita varten asetettu ohjauskorko kuvastaa EKP:n neuvoston päätöstä rahapolitiikan virityksestä. Myös pitempiaikaiset rahoitusoperaatiot ovat maksuvalmiutta lisääviä operaatioita, mutta ne toteutetaan kerran kuussa ja niissä sovellettava maturiteetti (juoksuaika) on kolme kuukautta. Hienosäätöoperaatioita toteutetaan tarpeen mukaan – niillä tasoitetaan likviditeetin odottamattomien vaihtelujen tai poikkeuksellisten tapahtumien vaikutusta korkoihin.

Maksuvalmiusjärjestelmä ja varantovelvoitteet

Kahta muuta tärkeää osatekijää – maksuvalmiusjärjestelmää ja varantovelvoitetta – käytetään lähinnä tasoittamaan lyhyiden rahamarkkinakorkojen tilapäisiä heilahteluja. Maksuvalmiusjärjestelmän korot ovat tavallisesti selvästi vähemmän houkuttelevat kuin korot pankkienvälisillä markkinoilla (perusrahoitusoperaation korko ± yksi prosenttiyksikkö). Pankkien on siis edullisempaa toimia markkinoilla ja käyttää maksuvalmiusjärjestelmää vasta, kun markkinoilla ei enää ole tarjolla vaihtoehtoja.

Pankin varantovelvoite lasketaan sen varantopohjaan sisältyvien velkojen perusteella (talletukset, velkapaperit ja alle kahden vuoden rahamarkkinapaperit). Vähimmäisvarantojärjestelmässä määritellään, miten suuri talletus pankilla on oltava kansallisessa keskuspankissa. Varantovelvoitteen täyttyminen määritellään sen mukaan, mikä on varantotilin keskimääräinen kalenteripäivän lopun saldo kuukauden (eli pitoajanjakson) aikana. Keskiarvoistamisen ansiosta pankit pystyvät hoitamaan varantojaan joustavasti pitoajanjakson kuluessa. Tilapäisiä likviditeettivajeita ei tarvitse korjata välittömästi, ja näin ollen yön yli ‑koron vaihtelua voidaan jonkin verran tasoittaa.

Vähimmäisvarantojen avulla suojaudutaan likviditeettihäiriöiltä. Varantotalletusten vaihtelu voi tasoittaa likviditeettiylijäämiä ilman, että ne vaikuttavat juurikaan markkinakorkoihin. Näin ollen keskuspankin ei juuri tarvitse tehdä poikkeuksellisia interventioita rahamarkkinoilla markkinakorkojen vakauttamiseksi.