Miksi pitää istua?

blogitunnus.pngValmistun tällä viikolla ylioppilaaksi Etelä-Tapiolan lukiosta. Etelä-Tapiola on sopinut minulle kuin nenä päähän. Saamme paljon vapauksia ja vastuuta omasta opiskelustamme. Kukaan ei hengitä niskaan, ja jokainen saa itse etsiä itselleen parhaiten sopivat opiskelutavat. Apua on saatavilla, jos – tai ennemminkin kun – kukin sitä tarvitsee.

Ensimmäisessä blogikirjoituksessani käsittelin lyhyesti lukion ja peruskoulun talousopintoja ja niiden puutteita. Nyt lukion tuntijakouudistuksen ollessa julkisen keskustelun kuuma peruna innostuin itsekin tekemään hieman syvempää filosofista pohdintaa.

Ylioppilaaksi valmistuessaan opiskelija on istunut koulun penkillä yleensä noin 12 vuotta. Erityisesti viimeiset vuodet alkavat monilla puuduttaa. Koulu on yksinkertaisesti tylsää, eikä opettajan puheesta tunnu jäävään mitään päähän.

Miksi pitäisi siis istua?

Maailma muuttuu koululaitoksen ympärillä. Pikkuhiljaa pitäisi koululaitoksenkin.

juho_blogikuva.jpgInformaatiota on nykypäivänä kaikkialla. Jos haluan tietää Suomen toisen presidentin, voin yhtä nopeasti kaivaa tiedon takaraivostani kuin älypuhelimellani internetistä. Esimerkki on kliseinen, mutta kuvaa koruttomasti tuon tiedon suhteellista tarpeettomuutta. Yhtä kliseisen esimerkin olisi voinut heittää talvisodan alkamispäivästä. Molemmat olen kuitenkin lähes kaikkien Suomen lukiolaisten tavoin ulkoa opetellut.

Uskon, että tulen tulevaisuudessa tarvitsemaan suurta osaa siitä tiedosta, jotka olen koulussa päntännyt. Tietyt perusasiat täytyy osata, mutta kaiken lukiossa oppimani tiedon ei enää tarvitsisi kuitenkaan olla minulla takaraivossa. Saan sen muualtakin. Tärkeintä on, että osaan hakea tuon tiedon, arvioida sitä kriittisesti ja sijoittaa sen kontekstiin.

Tärkeintä ei siis ehkä olekaan se, opetetaanko koulussa uskontoa vai uskontotietoa, tai että onko historian pakollisia kursseja kaksi vai neljä. Mitäpä jos tärkeintä olisikin se, miten asioita opetetaan?

Opettajajohtoisen faktojen ja asioiden läpikäymisen sijaan, olisi ainakin reaaliaineissa varaa parempaan. Mitäpä jos kaiken opiskelun pohjana olisi lähdemateriaali – siis vaikkapa oppikirjat ja verkkolähteet – joista opiskelijoiden tulisi itse aktiivisesti kerätä tietoa, pohtia sitä ja muodostaa siitä kokonaisuuksia.

Edellä mainitussa toisen maailmansodan esimerkissä tämä voisi tarkoittaa ryhmätyönä tehtävää tutkielmaa, jossa pohditaan eri näkemyksiä siitä, miksi sotaan ajauduttiin. Ei siis vain päntätä tapahtumia ja vuosilukuja, vaan yritetään itse muodostaa päättelyketjuja ja kokonaisuuksia lähdemateriaalin pohjalta. Eri lähteitä arvioidaan kriittisesti ja mietitään, mitä tästä kaikesta voidaan oppia. Tietoa ei pakkosyötetä, vaan se täytyy itse metsästää ja perata.

Esimerkki on yksinkertainen ja luonnollisesti vajavainen, mutta toivottavasti siitä välittyy ainakin ajatuksen ydin. Menetelmää on kutsuttu ongelmakeskeiseksi oppimiseksi ja sen käytöstä on jo saatu hyviä tuloksia ammattikorkeakoulu- ja yliopistotasolla. Hollannissa Maastrichtin yliopisto nousi muutamassa vuodessa maan suosituimpien korkeakoulujen joukkoon otettuaan käyttöön ongelmakeskeiset opiskelumetodit.

Ongelmakeskeistä oppimista ei voida aloittaa vasta lukiossa. Oppilaat pitää totuttaa siihen heti alakoulusta lähtien. Ryhmätöitä, itse tehtävää tiedonhakua ja omaa pohdintaa voidaan varmasti soveltaa myös tässä ympäristössä, vaikka tapojen täytyykin olla erilaisia kuin esimerkiksi yliopistojen case-opiskelussa. Opettajilta tämä vaatii täysin uudenlaista ajattelumallia ja ammattitaitoa. Muutokselle on kuitenkin tarvetta.

Karu fakta vain on, että penkillä istumisesta ja tiedon passiivisesta pänttäämisestä ei nykymaailmassa enää hyödy kukaan. Ainoa asia, jota se opettaa ovat ne suhteellisen suppeat sisällöt, joita kunkin aineen opetussuunnitelmaan kuuluu. Se ei enää riitä. Jos Suomi haluaa tosissaan vastata tulevaisuuden haasteisiin, ei koululaitos voi enää opettaa pelkkiä asiasisältöjä. Sen pitää opettaa ennen kaikkea oma-aloitteisuutta, aktiivisuutta ja taitoja ympäröivän informaation käsittelyyn. Tulevaisuuden maailmassa pelkkä tieto ei enää ole valtaa, ongelmanratkaisukyky on.

Aktiivisuus pitää taloudenkin rattaillaan. Ei ole helppo siirtyä passiivisesti 12 vuotta istuneesta lapsesta itsestään huolehtivaksi aikuiseksi. Vaikea on odottaa nuorilta oma-aloitteisuutta työ- ja opiskelupaikan etsinnässä, jos on ensin 12 vuotta käsketty olemaan hiljaa ja kuuntelemaan. Lausunto on toki kärjistys, mutta ehkäpä tälläkin voi olla joku yhteys syrjäytymiseen ja nuorisotyöttömyyteen.

Oli miten oli, viimeistään nyt pitäisi meidänkin ihan oikeasti päästä irti PISA-hypestä ja ruveta kriittisesti pohtimaan, mitä – ja ennen kaikkea miten – kouluissamme opetetaan. Olen kantanut oman vaatimattoman korteni kekoon.

Toivottavasti joku hieman viisaampikin niin tekee.

Juho Mäki-Lohiluoma asuu Espoossa ja valmistuu viikonloppuna ylioppilaaksi  Etelä-Tapiolan lukiosta.

Jätä kommentti