Siirretyn veron maksajat

blogitunnus.pngOlen 20-vuotias nuori, viime kevään ylioppilas. Olen saanut elämässäni paljon, muun muassa ilmaisen koulutuksen, perusturvan sekä mahdollisuuden kasvaa turvallisessa ja vakaassa yhteiskunnassa. Kiitos tästä kuuluu edellisille sukupolville, jotka ovat yhdessä luoneet sille edellytykset.  

Väestöllisellä huoltosuhteella mitataan työvoiman ulkopuolella olevien – käytännössä vanhusten ja lasten – suhdetta työvoimaan kuuluviin. Tilasto on merkittävä, sillä pohjoismaisessa hyvinvointivaltiomallissa työssäkäyvät rahoittavat työtä tekemättömien elämisen eli maksavat juuri ne etuudet, joista itsekin olen saanut nauttia. Järjestelystä käytetään termiä yhteiskuntasopimus. Se on monille tuntematon mutta yksi hyvinvointimme peruspilareista. Pienenä kansakuntana menestyksemme on aina perustunut siihen, että kukin päättävässä asemassa ollut sukupolvi on uhrannut omastaan, jotta heidän lapsillaan olisi paremmin. 

Tällä hetkellä väestöllinen huoltosuhde on noin 55, mikä tarkoittaa, että jokaisella sadalla työvoimaan kuuluvalla on elätettävänään 55 lasta ja vanhusta. Kun väestö ikääntyy ja elää pidempää, suhde heikkenee. Tilastokeskuksen arvion mukaan vuonna 2034 suhdeluku on huolestuttava, lähes 75. En halua pelotella, enkä maalailla piruja seinille. Edessä tuskin on harmageddonia tai anarkiaa, mutta haasteet ovat suuria. Eivätkä ne lopu tähän. 

Julkisen talouden tasapaino tarkoittaa sitä, että valtion menot ja tulot ovat yhtä suuret. Kun menot ovat suuremmat kuin tulot, budjetti on alijäämäinen. Tämä on ollut Suomessa tilanne jokaisena vuonna sen jälkeen, kun maailma vaipui lamaan vuonna 2008. Viime vuonna velkaa otettiin 7,4 miljardia, tänä vuonna suunnitteilla on 4,5 miljardin lisäys. Ensisilmäyksellä tämä ei ole kummallista, sillä julkishallinnon perinteisiin toimintamalleihin kuulu velkaelvytys: kun taloudessa menee huonommin, julkisia investointeja kasvatetaan. Suomen elvytys on kuitenkin jatkunut nyt kuusi vuotta. Samaan aikaan veroja on korotettu ja menoja leikattu. Ne eivät ole osa elvytyksen keinovalikoimaa eikä sana viihdy enää edes poliitikkojen suussa. Yleisesti myönnetään, että Suomi ei elvytä, vaan elää yli varojensa. Keinot, ehdotukset ja tarmo asian korjaamiseen vaihtelevat. 

Olen oikeustieteen ylioppilas, siis melko kaukana talousnerosta. Sikäli, kun minä asiaa ymmärrän, valtionvelan määrä ei sinänsä ole vielä tällä hetkellä ongelma. Ongelma on se, että velka kasvaa nopeasti. Me laman jälkeen syntynyt ikäluokka voimme vain arvailla, mikä on lopullinen velkataakkamme, kun aikanaan 2030-luvulla kannamme päävastuuta suomalaisesta yhteiskunnasta ja sen ennenäkemättömän suuresta vanhusväestöstä. 

Kerrataanpa tämä uudestaan. Vastuullemme siirtyy siis toistaiseksi tuntematon, todennäköisesti suuri velkataakka, jonka 2030 luvun korkotaso on täysi arvoitus. Valtionvelan lisäksi vastuullemme siirtyy enemmän elätettäviä kuin koskaan. Terveydenhuollon kehityksen ansioista he voivat elää pidempään kuin koskaan aikaisemmin (mikä sinänsä on varsin mukavaa ja positiivista), mutta myös hoidot maksavat enemmän kuin ennen. Kiteytettynä, yksinkertaistettuna ja kärjistettynä: elätettäviä on enemmän kuin koskaan ja heidän elättämisensä maksaa enemmän kuin ikinä ennen. 

Perusluonteeltaan julkinen velka on siirrettyä verotusta. Vaikka velkaa ei tarvitse maksaa kokonaan takaisin ja maltillinen velan määrä on monen mielestä vain hyvästä, velan juho_blogikuva.jpgperusluonne on tämä. Kun Suomessa nyt ylläpidetään julkisia palveluita, sitä tehdään osin tulevilla verorahoilla; niillä, joilla meidän tulisi 2030-luvulla elättää lapset ja vanhukset. Toisin kuin nyt yhteiskuntaa pyörittävät 50-, 60- ja 70-luvuilla syntyneet, meillä tuskin tulee olemaan tähän mahdollisuutta: jos julkinen velka vielä tästä kasvaa, on 2030-luvun Suomi tilanteessa, jossa velkaa ei enää saa tai sen korot ovat tähtitieteelliset. Vaikka velka on tulevaisuuden verotusta, se pitää hakea markkinoilta, jossa koron määrään vaikuttaa ennen kaikkea lainaajien usko takaisinmaksukykyymme. Kun usko menee, käy Kreikat: siellä tulevaisuuden verorahoja on käytetty hyvinvoinnin rahoittamiseen jo pitkään.

Me parikymppiset emme istu yhteiskunnan päättävissä elimissä vielä vuosiin. Me emme saa valita, minkälaisen Suomen otamme vastuullemme. Se on sanalla sanoen epäreilua. Epäreilua on myös se, että meitä on niin vähän, ja tuloistamme maksamme muiden elämistä enemmän kuin kukaan muu on ennen maksanut. Siitä en kuitenkaan valita, eikä mielestäni pidä kenenkään muunkaan. Siitä sen sijaan valitan, jos vastaanottamamme Suomi ei ole velkataakaltaan kannettavissa. Sekin on hieman kummallista, että nyt eläkkeelle siirtyvät nauttivat vapaa-ajastaan keskimäärin yli kymmenen vuotta äitejään pidempäänItse kun tuskin pääsen ikinä eläkkeelle.

Juho Mäki-Lohiluoma
Kirjoittaja on oikeustieteen ylioppilas, joka valmistui vuosi sitten keväällä Etelä-Tapiolan lukiosta.

Jätä kommentti