Talvisodan henkeä taloudessa

blogitunnus.png

Tekstin kirjoittaja on siirtynyt Suomen Pankissa vietetyn työharjoittelun jälkeen toisen kansallisesti merkittävän laitoksen leipiin. Heinäkuussa alkanut varusmiespalvelus siirtää samalla blogin tähtäimen ainakin tämän tekstin osalta euroalueelta kotimaan talouteen. Voidaanko Suomessa jo alkaa puhua kasvun menetetystä vuosikymmenestä, vai näkyykö tilanteessa valoa tunnelin päässä? Tekstissä pohdin maamme kansantalouden tilannetta käyttäen pohjatietona Suomen Pankin Euro&talous-sivuston artikkelia Suomi palaamassa kasvu-uralle kesäkuulta 2016. Kylmien faktojen pohjalta pohdin, mitä asioille voisi tehdä ja erityisesti sitä, miten talouden tilanne vaikuttaa koko kansan henkiseen olotilaan.

Kansantalouden tilinpidossa bruttokansantuote koostuu yksityisestä ja julkisesta kulutuksesta, investoinneista sekä viennin ja tuonnin erotuksesta. Suomen talouskasvun rakennetta ymmärtääkseen on siis tarkisteltava jokaista näistä komponenteista sekä niissä tapahtuneita muutoksia.

Yksityinen kulutus on ollut ja ennusteiden mukaan tulee seuraavinakin vuosina pysymään Suomen talouskasvun tärkeimpänä tekijänä. Yksityinen kulutus kasvoi 1,4 prosenttia vuonna 2015 ja tänä vuonna kasvun ennustetaan olevan 1,6 prosenttia. Lukemat ovat suuria verrattuna nimellisten tulojen kasvuun, joka on noin prosentin luokkaa vuodessa. Säästämisaste on siis negatiivinen, eli karrikoidusti voisi sanoa, että kansa kuluttaa enemmän kuin tienaa. Kotitaloudet velkaantuvat, mutta ei niin suurta vauhtia kuin muissa pohjoismaissa. Velkaantumiseen ja kuluttamiseen houkuttelevat erityisesti matalat korot. Pieni tai olematon talouskasvu ja vähäinen käytettävissä olevien tulojen kasvu ei ole siis syössyt suomalaisia apatiaan, vaan kuluttajat ovat pikemminkin huomanneet, että talouden huonoon tilaan ei ole odotettavissa parannusta ja nostaneet kulutustaan entiselle tasolle matalien korkojen sekä muiden kannustimien rohkaisemana.

Erityisen lohdullista on, että investoinnit näyttävät kääntyneen kasvuun vuoden 2015 lopussa. Yksityisten kiinteiden investointien kasvuksi ennustetaan tänä vuonna olevan peräti 4,7 prosenttia. Ilmeisesti monet yritykset ovat nyt todenneet tarpeelliseksi uudistaa pääomakantaansa ensimmäisen kerran talouskriisin alun jälkeen. Investointeihin ovat rohkaisseet suotuisat rahoitusolot sekä talouden kapasiteetin käyttöasteen nousu, mikä tarkoittaa käytännössä sitä, että tuotannontekijöitä, kuten työvoimaa ja pääomaa, on käytetty aiempaa tehokkaammin.  Talouden ilmapiiri on muuttunut investointimyönteisemmäksi, ja monet ovat varmasti kuulleet suurista investoinneista, kuten Äänekosken biotuotetehtaasta.

Talouden murheenkryyni on kuitenkin vienti, sen aiempi veturi. Suomen vienti ei ole kasvanut juuri lainkaan vuoden 2011 jälkeen, ja sen pieni kasvu ei ole näkynyt talouskasvussa, sillä kauppatase on pysynyt koko ajan alijäämäisenä suuren tuonnin takia, jota on lisännyt vahva yksityinen kulutus. Vuonna 2016 viennin kasvun ennustetaan olevan 0,7, tuonnin taas 2,7 prosenttia. Heikon viennin taustalla on ennen kaikkea euroalueen ulkopuolisen viennin supistuminen, mikä johtuu etenkin Venäjän ja muiden kehittyvien talouksien heikosta tilanteesta. Vienti euroalueelle on puolestaan kasvanut tasaisesti. Vientihinnat sekä yksikkötyökustannukset ovat kasvaneet hieman kilpailijamaita hitaammin, muttei tarpeeksi hitaasti kääntääkseen vientiä kasvuun.

Mitä yhteistä tällä tilanteella on sitten vuosien 1939–1940 tilanteen kanssa? Ensinnäkin voisi sanoa, että nykyinen pitkittynyt talouskriisi on yksi Suomen historian pahimpia kriisejä sitten toisen maailmansodan. Unohtaa ei mikko-salo-blogi.jpgsovi toki myöskään 1990-luvun alun syvää lamaa, josta kuitenkin päästiin huomattavasti nopeammin kasvuun kuin nykyisestä taantumasta. Sota ja talouskriisi eivät tietenkään ole tilanteina keskenään vertailukelpoisia, mutta kumpikin haastaa päättäjien ja kansan ongelmanratkaisukykyä sekä vaatii ripeitä toimenpiteitä ja viisaita päätöksiä. Ennen kaikkea kriiseissä testataan kansan yhtenäisyyttä: vaikeille päätöksille tarvitaan kansan tuki, joka löytyy usein vasta tilanteen muuttuessa tarpeeksi vaikeaksi. Kriisissä kansalaiset ovat valmiita tinkimään omista eduistaan maan yhteisen hyvinvoinnin vuoksi. Juuri tällaista henkeä tarvittaisiin myös nykyisessä tilanteessa: vaikeat ja kipeät poliittiset päätökset supistavat aina yksittäisten ihmisten ja ryhmien hyvinvointia, vaikka ne lisäisivätkin kansan kokonaishyvinvointia pitkällä aikavälillä. Talvisota yhtenäisti sisällissodan ruhjoman kansan ja sai niin porvarin kuin työläisenkin taistelemaan yhteisen asian eteen. Konkreettisena merkkinä tästä oli tammikuun kihlaukseksi kutsuttu vuonna 1940 solmittu sopimus, jossa työnantajapuoli tunnusti ensimmäistä kertaa työntekijäosapuolen tasavertaseksi neuvottelukumppaniksi. Selvää on, että tällä hetkellä työmarkkinaosapuolilta vaaditaan samaa. Vaikka kilpailukykysopimuksesta on päästy jo jonkinlaiseen sopuun, on esimerkiksi paikallisessa sopimisessa edelleen paljon edistettävää. Kyse on siitä, pystyykö kumpikin osapuoli luopumaan omastaan ja tekemään myönnytyksiä myös toiselle osapuolelle. 

Talvisodassa Suomi jäi taistelemaan yksin ilman ulkomaiden apua, ja ennusteiden mukaan tälläkään hetkellä ei vetoapua sieltä ole tulossa. Alijäämäisen kauppataseen takia Suomen talous tekohengittää kotimaisesta kulutuksesta ja investoinneista. Meidän on yksin tehtävä tilanteemme paremmaksi, mutta toisaalta emme voi eristäytyä ulkomaailmasta, vaan meidän on saatava tuotteemme ja työmarkkinamme jälleen kilpailukykyiseksi. Tämä vaatii päättäjiltä niin yksityisellä kuin julkisella sektorilla pitkäjänteistä toimintaa ja viisaita mutta vaikeita päätöksiä, joissa jokainen joutuu tasapuolisesti luopumaan joistain eduistaan.

Mikko Salo

Kirjoittaja on kevään 2016 ylioppilas, joka suoritti lukio-opintoihinsa kuuluvan työharjoittelun Suomen Pankissa


Jätä kommentti