Voiko Eurooppa kivuta lamasta säästämällä?

blogitunnus.pngVelka on aikanaan maksettava takaisin, oli velanottaja sitten yksityishenkilö, yritys tai valtio. Kohtuullisen velanoton hyödyt ovat kiistattomat. Velalla voidaan aikaistaa investointeja, joiden tuotoista päästään näin nauttimaan nopeammin, tai velkaa ottamalla voidaan kivuta laskusuhdanteesta väljemmille vesille, kuten Suomi teki 1990-luvun alun lamassa. Velaksi ei kuitenkaan voi elää jatkuvasti, vaan niin yksilöiden kuin yhteiskuntienkin tulisi pitkällä aikavälillä pyrkiä kestävään taloudenpitoon. Välillä voidaan käydä pakkasen puolella tilanteen niin vaatiessa, mutta se edellyttää velan pois maksamista ja varautumista silloin, kun ajat ovat hyvät.

Kansantalouden kunnosta olisikin kannettava huolta erityisesti silloin, kun sille näyttäisi olevan vähiten tarvetta. Jos nousukauden aikana on pidetty huolta kilpailukyvystä, eletty säästeliäästi ja varauduttu kehnompiin aikoihin, voi valtio laskusuhdanteessa helpottaa tärskyä esimerkiksi veroja laskemalla tai julkisia menoja väliaikaisesti lisäämällä.  Jos nousukauden hedelmät on syöty ennen aikojaan ja valtion on tarve säästää menoissa samaan aikaan kun kansantalous supistuu, tulee taantumasta kovempi kuin olisi tarvis.

Tällaiseen tilanteeseen ovat ajautuneet Kreikka, Portugali ja Espanja, jotka enemmän tai vähemmän heikon taloudenpidon johdosta joutuivat vuorotellen turvautumaan muiden euromaiden takaamiin apupaketteihin. Paketteja ei kuitenkaan käytetty elvytykseen, vaan niiden ehtona oli sitoutuminen tiukkoihin säästökuureihin. Tarkoituksena on vakauttaa kriisimaiden kansantaloudet, palauttaa markkinoiden luottamus ja leikata velkaa. Kovakourainen kulukuuri oli myös edellytyksenä, että hyvin asiansa hoitaneiden maiden äänestäjät hyväksyisivät apupakettien annon. Kakkua ei kuitenkaan voi syödä ja säästää samanaikaisesti, ja toistaiseksi säästötoimet ovat johtaneet vain entistä pahempaan kurimukseen.

Miksi vaikeuksissa olevat maat eivät sitten elvytä? Suurin syy tähän löytyy valtionvelasta, joka on kriisimaissa karannut käsistä. Monissa maissa velka ylittää jo 100 prosenttia vuotuisesta bruttokansantuotteesta, jolloin korkokulut alkavat rasittaa taloutta suhteettomasti. Velka oli kestävällä pohjalla Espanjassa ja Irlannissa, mutta liialliseen rakentamiseen perustuneiden talouskuplien puhkeaminen pakotti maat ottamaan velkaa pelastaakseen kaatuvat pankkinsa. Kokonaan oma lukunsa on Kreikka, jonka valtiontalous on kyntänyt miinuksella riippumatta talouden suhdanteesta. Näiden maiden velanottovara on ikään kuin käytetty, ja nyt ne säästävät kun pitäisi kuluttaa. Nuukuuden politiikka on oikeaa politiikkaa, mutta sitä toteutetaan väärään aikaan.

antti_luukkanen_blogi.jpgUuskeynesiläiset taloustieteilijät Nobel-palkitun Paul Krugmanin johdolla pitävät elvytystä kuitenkin mahdollisena ja tarpeellisena, huolimatta velan suuruudesta. Esimerkkinä tällaisen politiikan vahvuuksista voi löytää Japanista, joka vuoden alussa alkoi pumpata rahaa markkinoille huolimatta käsittämättömästä 230 % velkataakasta BKT:hen nähden. Japani eroaa kuitenkin Euroopasta muutamalla merkittävällä tavalla, jotka tekevät keskuspankkielvytyksestä mahdollista siellä, mutta hyvin hankalaa täällä. Japanissa vallitsee käytännössä täystyöllisyys, ja maa tähtää rahanpainannalla maltilliseen inflaatioon oltuaan vuosia deflaatiokierteessä. Euroopassa yhtä suuri elvytys taas johtaisi jo haitalliseen inflaatioon.

Tärkein ero Japanin ja Euroopan välillä on kuitenkin keskuspankin rooli: EKP ei voi ostaa jäsenmaiden velkakirjoja suoraan, kun taas Japanin keskuspankki voi teoriassa painaa äärettömästi jenejä ja ostaa niin paljon velkakirjoja kuin Japanin valtio ehtii niitä liikkeelle laskea. Jotta Japanin esimerkkiä voitaisiin seurata, euroalueen pitäisi tiivistyä liittovaltioksi. Tämä ei ymmärrettävästi saa suosiota asiansa hyvin hoitaneilta mailta.

Euroalue on velkakriisin myötä tullut tienhaaraan, jossa vaihtoehtoina ovat yhteisvastuuseen siirtyminen tai tästä, toivottavasti viimeisestä, kriisistä hampaita kirskuttelemalla selviäminen. Mikäli euroalue ei halua kehittyä rahapoliittisesta liitosta talouspoliittiseksi liitoksi, jokaisen maan on opittava hoitamaan talouttaan vastuullisesti. Niin kauan kuin poliittista tahtoa liittovaltiokehitykselle ei löydy, säästäväisyys on karvas, mutta ainoa lääke velkamaiden pelastamiseksi.

Antti  Luukkanen on vuoden 2013 lukiolaisten Talousguru ja kevään ylioppilas Helsingin normaalilyseosta.

Kommentit (1)

Kapteeni totuus 14.07.2013 22:48
Puheet valtiotalouden pelastamisesta säästämisellä ovat täyttä pötyä tässä velkaperustaisessa rahajärjestelmässä. Ongelman ydin on se, että kaikki rahamme (eurot) ovat käytännössä ulkomaan velkaa. Jos valtio vaikka velkaantuisi itselleen, tietyt asiat olisivat neuvoteltavissa. Mutta nyt olemme täysin lainanantajien armoilla. Se joka hallitsee rahaa, hallitsee valtiota.

Nimittäin,
Valtiovallalla ei ole enää minkäänlaista hallintaa rahaan. Valtiomme ei voi luoda rahaa, se ei voi devalvoida tai revalvoida, koska kierrossa olevan rahamäärän hallinta on yksityistetty pankeille. Ja ainoa tapa miten ja kuinka pankit laskevat rahaa liikkeelle, on luotto.

Tämä tarkoittaa sitä, että kierrossa oleva rahamäärä on jonkun ottamaa ja kuluttamaa velkaa. Ja tämä taas tarkoittaa sitä, että kaikella rahalla on olemassa täsmälleen yksi suunta: takaisin pankkiin. Kokonaisuudessaan tämä meinaa sitä, ettei ole olemassa sellaista määrää työtä, tuotantoa, leikkauksia, yksityistämistä, veronkorotuksia jne., joilla tästä taloudellisesta ahdingosta voitaisiin kaivautua ulos. Tällaisessa järjestelmässä on täysin merkityksetöntä kuinka paljon, vähän tai kauan työtä tekee; kierrossa oleva rahamäärä ei kasva senttiäkään.

Tässä järjestelmässä pankista lainattu raha luo tuotannon arvoa vastaavan tulon. Elämme siis järjestelmässä, jossa ilman velkaa ei ole rahaa. Ja ilman rahaa ei ole taloutta. Sairaus on rahan syntymekanismi, kaikki muu on vain oiretta tästä. Paranna sairaus ja oireet katoavat.

Jätä kommentti